Aloitin viime syksynä kylmäuinnin, jota niin kauan olin haaveillut.
Minä, pahimman luokan vilukissa joka vihaan kylmää vettä.
Kylmäuinnin hyvää tekevät vaikutukset kiehtoivat kuitenkin pelkoa enemmän.
Matka saunalta avantoon onkin jo itsessään eräänlainen mielenhallinnan harjoitus. Kun lunta tai räntää tulee vaakatasossa, ei auta muu kuin vain keskittyä hetkeen. Jos siinä hetkessä antaisi ajatusten lähteä vapaasti harhailemaan, kääntyisin saman tien takaisin saunan lämpöön ajatellen, että tässä ei ole järjen häivää. Miksi kukaan harrastaa tälläistä! Vapaaehtoisesti.
Rauhallisin, toisinaan haparoivin askelin, matka kuitenkin jatkuu kohti avantoa. Hoen usein itselleni: ”Älä ajattele mitään. Keskity vain hengittämiseen. Pystyit sihen viimeksi, pystyt nytkin.” Helpommin sanottu kuin tehty ihmiselle, jolla käy ajatusten virta jatkuvana päässä, hengittäminen on useimmiten pinnallista ja usko pystyvyyteenkin vaihtelee. Hyinen vesi laittaisi herkästi haukkomaan hengitystä. Kuitenkin ajatus siitä, että keholla ei kylmyydestä huolimatta ole mitään hätää, tuo turvaa ja rauhoittaa.
Joskus menen veteen laiturilta portaita pitkin, toisinaan suoraan rannasta. Rannassa menemisestä tykkään siitä, että tunnen vakaan hiekkapohjan jalkojeni alla. Voin itse päättää milloin otan ensimmäiset uintivedot. Portailta uimaan lähteminen taas tuntuu siltä kuin laskeutuisi hetkeksi tuntemattomaan ja vain luottaisi, että vedenpinta kannattelee.
Ehkä luottamuksessa elämää ja Taivaan Isän huolenpitoa kohtaan on kyse jostain samankaltaisesta. Se on vakaa maa jalkojen alla. Joskus luottamuksen varassa eläminen on kuitenkin kuin hyppy jääkylmään veteen henkeä haukkoen. Tuntuu vaikealta uskoa missään olevan mitään järkeä. Tämän jälkeen tulee kuitenkin taas hetki, että luottamus on kuin lämmin syli. Se on lempeät löylyt, joihin käpertyä silloinkin, kun maailma ympärillä tuntuu menneen sekaisin. Luottamus on uskoa rakkauden voimaan ja siihen, että lopulta valo voittaa pimeän. Kun on saanut alkaa elää elämäänsä luottamuksen varassa, on vaikea enää kääntyä tuolta polulta takaisin. Vaikka välillä askeleet haparoivia ovatkin.
Avantouinnin aloitusta edelsi myös toinen muutos jonka tein. Irtisanouduin vakituisesta työstäni ja lähdin kokeilemaan siipiäni seurakunnan varhaiskasvatukseen. Aika seurakunnalla on ollut opettavaista, mielenkiintoista ja valtavan antoisaa. Olen kiitollinen, että olen saanut olla osa Vihdin seurakunnan suurella sydämellä ja ammattitaidolla valjastettua työyhteisöä.
Yhtäkkiä tulee myös se ilta, kun huomaan avantoon kävellessäni ettei ole enää säkkipimeää, linnut laulavat kilpaa puussa ja hengityskin kulkee lähes vaivattomasti.
”Tänään nostan leukani
kohotan ryhtini
täytän keuhkoni
puhtaalla ilmalla
ja annan hymyni liehua
sen kunniaksi
etten ole vielä
lähelläkään valmista
mutta vahvasti ja varmasti
matkalla
(Elina Salminen)
